Mitä se on, kun mietit juoksua heti aamulla kun heräät, mietit sitä päivän aikana töissä, teet työpäivän jälkeen oman päivän treenin, mietit juoksua illalla treenin jälkeen. Teet iltatoimet saman rutiinin mukaan, koska ne ovat hyväski sinun juoksulle. Makaat saunassa jalat seinällä ja mietit huomista treeniä. Illlala kun laitat nukkumaan, niin mielessä pyörii juoksuasiat. Yöllä saatat herätä ja kun heräät, mietit että pitäisi nukkua, että jaksat treenata seuraavana päivänä ja iltana. Ja aamulla herätetessä ajatuksissa ensimmäisenä juoksu...
Kuulostaako tutulle? Kuulostaako pakkomielteelle? Harrastus, johon lähdit mukaan 3 vuotta sitten, yrittää viedä sinut kokonaan. Toivottavasti et anna periksi. Ja mikä lääkkeeksi. Irtiotto.
En jaksa enempää analysoida asiaa. Tuo on vaan oma tarina ja sen selvitin itselle viime yönä. Eilen illalla juoksemassa mukavan tutun porukan kanssa hallissa 5000m kisassa. Kisan jälkeen antaa ymmärtää kaikille, että ihan hyvin tää meni, vaikka ei mennyt. Sisällä on jo prosessi käynnissä. Näin ei voi jatkua. Pakkomielteinen suorittaminen on viemässä kaiken ilon tekemisestä. Stressi siitä, miten juoksu menee, syö kaiken terän ja ilon tekemisestä. Ilallla viestitin asiasta myös Ritun kanssa. Hänen näkemys sama. Nyt on jotain pielessä. Nyt täytyy tehdä jotain muuta, ettei tämä mene kokonaan "yli"...
Illalla puolenyön aikaan makasin saunassa ja tein päätöksen. Lopetan kaikenlaisen hehkutuksen ja puhumisen omista juoksuista. Lopetan juoksun jokapäiväisen ajattelemisen. Juoksua en lopeta, mutta muu härdelli sen ympäriltä saa minun osalta nyt loppua. Lähden lenkille itsekseen ja hakemaan takaisin sitä iloa, minkä juokseminen minulle antoi alussa.
Kaikille juoksukamuille tsemppiä omiin juoksuhin. Varmasti näemme tulevan kevään ja kesän aikana erilaisissa juoksutapahtumissa. Morjestetaan ja vaihdetaan kuulumisia...
Kari. Jos jossain, niin tässä ilmiössä olen asiantuntija. Jo ihan työnikin puolesta + oma eletty elämäni, sekä nykyisyys, myös juoksun kanssa. Huomiosi ovat oikeita. Luultavasti myös johtopäätöksesi. Tsemiä! - Jouni L KPK 24/7
VastaaPoistaTuttu ilmiö minullekin, Kari. 19.6.2012 näy bloganneen aiheesta ja sen jälkeen olen onnistunut löytämään rennomman asenteen. Bloginkin aloitin aluksi sen takia, että se säästäisi vähän rouvaa mun juoksujutuilta. Sitten jätin esim. FB:n aktiivisten juoksuryhmien seuraamisen lähes kokonaan. Rentous ja ilo löytyivät, vaikka treenaminen on nyt ollut kovempaa kuin ikinä. Edes syksyn telakkajakso ei vienyt mieltä matalaksi, vaan se oli mahdollisuus hoitaa itsensä kuntoon tekemällä muita juttuja. Kyllä se siitä vielä suttaantuu sullakin!
VastaaPoistaItse näen tämän osana "uutta" harrastusta. Harrastus kulminoituu jonnekin, pää ottaa osumaa seinästä ja sitä ottaa pari askelta taaksepäin, jotta voi tutkiskella sitä, mitä oikeasti haluaa. Itselleni tuo PF oli käänne. Ensin pakotin itseni juoksemaan tuskalla, sitten tajusin haluavani vaan juosta kivutta. Juosta lujaa tai hitaasti, mutta niistä askeleista pitää nauttia. Puhun edelleen juoksusta, ajattelen sitä paljon, mutta stressiä se ei enää aiheuta. Ei suorituspaineita, ei negatiivisiä tunteita.
VastaaPoistaAlkuviikosta tein myös uuden päätöksen. En enää laske kilometrejä harjoituspäiväkirjaan, koska kuukausi-, viikko- tai vuositavoitteet aiheuttivat jonkin verran paineita. Jos perjantaina huomasi, että itse asetettu viikkotavoite jää uupumaan, tuli juoksusta suorittamista. On hauska huomata, että käyn nyt ulkona juoksemassa -20c pakkasessa persus jäässä, vaikka kotona lämpimässä on juoksumatto. Mää menen ulos, koska jollain oudolla tasolla on kivaa haastaa itsensä. Ja sitä se juoksu mulle on. Kiva haaste. Mukavaa puuhaa. Positiivinen lisä arkeen ja elämään.
Toivottavasti Kari irtiotto onnistuu ja juoksun ilo palaa takaisin voimakkaampana kuin koskaan! T. Miia
Tutulta kuulostaa. Minulla on tullut "juoksuaikani" (ei nyt ihan urasta viitsi puhua) varrella useampi pakollinen irtiotto juoksuun vammojen takia. Silloin vasta on huomannutkin, kuinka pakkomielteistä juokseminen on ollut. Kuten Miiakin tuossa sanoi, vamman jälkeen osaa nauttia ihan eri tavalla - vähän aikaa. :-D Aika pian minulla se rennompi asenne alkaa karista sitä mukaa kun jalat antavat taas juosta kunnolla.
VastaaPoistaNyt tälläkin hetkellä olen siis edelleen juoksusta telakalla (jo puoli vuotta), mutta näköjään sen pakkomielteisyyden saa siirrettyä muihin lajeihin. Huomaan jatkuvasti miettiväni seuraavaa treeniä, edellistä treeniä, meneillään olevaa treeniä, lepoa, syömistä... Kaikkea, mistä sinä tuossa jo mainitsit. Se on melko ristiriitainen tunne kun samalla nauttii älyttömästi siitä kaikesta ja tuntee kiitollisuutta, että SAA tehdä, mutta samalla huomaa ottavansa myös stressiä suoriutumisesta. Tuntuu luuserilta jos päivässä ei tulekaan kuin yksi treeni, tai jos treenien tyyppi ei ole ollut kehityksen kannalta optimaalista, tai jos viikkotunnit jää jonnekin kympin tuntumaan. Huoh...
Toivottavasti saat irtauduttua juoksuun liittyvästä suorittamisesta ja löydät taas juoksun nautinnon! Minäkin yritän vähän löysätä laskelmointia ja itsekriittisyyttä.
-Leena-